Nyt kolmisen kuukautta kun olen ollut tupakoimatta, juomatta, polttamatta, vetämättä lääkkeitä yms. Ainoastaan kahvia juon usein aamuisin jos jaksan, niin oon huomannut tässä miten tärkeitä kaikenlaiset päihteet on oikeestaan ollut mulle. Lähdetään tupakoinnista. Tupakointi oli mulle ja on varmasti monelle muullekkin se ensimmäinen asia mihin on helppo lähteä mukaan nuorena. Sitä pystyy vetämään ihan huoletta millaisissa tilanteissa tahansa.. ja muuten vaan. Mun tilanteessa se oli se ensimmäinen askel poistaa vitutusta. Pistän tupakiks ajatuksella "paskat ihmiset, paska minä, paska maailma". Se oli kuin suuri keskisormi multa tälle maailmalle. Olihan se myös mukava kun kaikki muutkin poltti. Voitiin yhdessä polttaa ja jauhaa kaikenlaista turhaa paskaa.
Eikä tästä kauaakaan, kun alkoholi tuli mukaan. Alkoholi oli kiva asia. Humala oli kiva ja alkoholin vaikutuksen alaisena tulleet päähänpistot yleensä kivoja... Ainakin sillon oli. Tupakka ei suinkaan unohdu. Mulla on aina takin taskussa se "suuri keskisormi" tälle maailmalle. Miksi haluan näyttää keskisormea, kun olen humalassa ja humala on kiva? Kukapa ei ryyppybileissä irtaannu hetkeksi muusta porukasta tupakalle, yksin tai kaverin/kavereiden kanssa. Humalassa ja tupakalla on tosi helppo käydä läpi ajatuksia. Olkoon ne ajatukset vaikka sit vaikka sitä luokkaa et "noi puut näyttää siltä ku ne kaatus tänne päin" tai sit jotain muuta. Kiva humala ei anna sun olla hiljaa asioista mitä mietit. Ilta menee hyvin ja aamulla voi taas nauraa miten puut kaatu ja kaveri sammu pillu otsassa vessan lattialle. Oli kivaa, ens viikolla uusiks.
Sit tulee se ensimmäinen paha humala. En pysty muistamaan millainen oli mun ensimmäinen "paha humala", mut se lähti hyvin pitkälti siitä et joku on joskus hyvän humalan rohkaisemana sanonu mulle jotain pahaa/väärää/huonoja uutisia ja sillä sekunnilla paha olo valtaa mut ihan täysin. Olet ehkä jo aikasemmin huomannut porukassa sen yhden, joka itkee aina kännissä ja muut valittaa kun ilta menee pilalle yhden ihmisen takia. Olet itse juuri siinä pisteessä et tekis mieli vaan itkeä ja huutaa. Et halua kuitenkaan pilata muiden iltaa pahalla olollasi, joten irtaannut porukasta. Juuri sillä hetkellä ei tee mieli nähdä ketään eikä puhua mitään. Toisten iltaa kun ei pilata omilla murheilla. Paha olo alkaa pian jo helpottaa. Tajuat et sua janottaa edelleen ihan helvetisti ja kaljat pitää juoda ennenku joku muu juo ne. Meet takas ryyppäämään muiden luo, mut fiilis ei oo enää sama kun illan alussa. Ei voi sanoo et vituttas mikään, mut ei oo erityisen hauskaakaan. Porukka saattaa kysellä et missäs sä oot ollu ja keksit siihen vaa jotai "mulla oli vähä huono olo". Melko sama mitä vastaat känniselle ihmiselle. Se unohtaa sen alta aikayksikön. Aamulla kaveri taputtaa olkapäälle ja sanoo "no olihan meillä kivaa eikö?", joo oli toki ja päätät unohtaa koko pahan olon.
Näitä pahoja humalia sattuu muutama silloin tällöin hyvien sekaan. Jossain vaiheessa paha humala vie sut yhä kauemmas kavereista. Päässä pyörii väkisin ajatus "tapa ittes, mene pois, kaverit ei haluu nähä sua tollasena, pilaat niiden illan jos meet vielä takas". Pakko saada nyt jostai jotai millä saan pään nii sekasi et sammun. Sammumispisteeseen juominen on hyvä ratkasu. Sillon pahasta olosta ei oo enää tietookaan ja kaveritki saa nauraa ku yks oli nii sekasin ja sammu sit. Siinä on monien ilta pelastettu. Tähän liittyi usein myös itsetuhoisuutta ja sekakäyttö oli jo melko normaalia. Pitäähän pää saada mahdollisimman sekaisin et paha olo ei tunnu missään ja aamulla voi herätä ja miettii et tulipa ryypättyä, jos siis enää herää aamulla.
Jossain vaiheessa mikään "yömyssy" ei saa sua sammumaan. Päätät näyttää porukalle et en mä oo aina se joka sammuu. Jatkat iltaa ihan saatanan sekaisin. Sanot mitä sattuu, teet mitä sattuu. Pilaat kaiken. Paha olo lisääntyy, kun et saa asioita tekemättömiksi. Kukaan ei oikeasti tiedä, et sulla on vaan liian paha olo ja mitä oot vetäny. Kukaan ei tiedä ettei sua kiinnosta vaikka et aamulla enää heräiskään. Kaikki näkee sut aivan saatanan sekopäisenä hirviönä. Tai ehkä mä vaan itse nään itseni sellaisena. Jokatapauksessa vihaat itseäsi enemmän kuin koskaan. Aikasemmin oot menny muualle hetkeks, kun et oo halunnu nähä ketää tai puhuu mitää. Sen jälkeen vedät pään sekasi ja sammut = et ole tekemisissä ympärillä olevien ihmisten kanssa.
Tarpeeks monta kertaa kun näin käy, niin ymmärrät et oot paska ihminen eikä sun kannata lähtee mihinkää juomaan. Mut eihän selvinpäin ole hauskaa. Opettele juomaan yksin. Sillon et ole haitaksi kellekkään ja voit olla just niin sekasin ku tarve vaatii. Yksin saa olla rauhassa ilman mitään häiriötekijöitä. Alkoholia ei tule juotua yksin niin paljon mitä porukassa. Kotona osaat olla sopivasti pienessä humalassa ja keskittyä mukaviin asioihin. Kukaan ei ole jättämässä eikä pettämäasä sua, kukaan ei enää huutele sulle mitään paskaa, voit rauhassa mennä nukkumaan sillon ku huvittaa tai pyytää kaverin käymään röökillä tai kahvilla. Kaveri tulee käymään ja sanot et "hehheh oonpa vähän humalassa mut ei anneta sen häiritä". Juttelet mukavia kaverin kanssa ja käytte röökillä. Saat olla kohta taas rauhassa, kun kaveri lähtee. Siitä löysin taas uuden hyvän ja helpon tavan olla humalassa.
Sit kun siltä tuntu, ni pysty liikkumaan taas ihmisten ilmoilla, pienessä humalassa tietenkin. Selvinpäin on tylsää. Ketään ei haittaa sun pieni harmiton humala. Pienessä harmittomassa humalassa oli aina tietenkin riskinsä kääntyä isoksi pahaksi känniksi. Niistäkin selvittiin myöhemmin helposti, paitsi sit ku humala alko laskemaan. Et ole pitkään aikaan tuntenut laskuhumalaa, koska oot aina juonu ittes sammuksiin tai sit menny humalassa nukkumaan. Laskuhumala saa sydämen tykyttämään tuhatta ja sataa. Ei jaksa enää höpistä mitään turhia. Hiki valuu ja ahdistaa, paha olo tulee kuin automaattisesti. Mulle laskuhumala on pahempi kuin pirilaskut. Kiroot hiljaa mielessäs et voi vittu taasko tää alkaa. Meet mahdollisimman nopeesti vaan kotiin rauhottunaan, ettei nyt vaaan sattus mitää.
Oot kaiken tän paskan aikana löytäny omat rajat ja oppinu tiedostamaan sen et milloin on parasta mennä himaan rauhottumaan. Laskuhumala oli kuitenkin ihan järkyttävä kokemus. Edes sanat ei riitä kuvailemaan sitä kidutusta.
Sit muistuu mieleen et onhan meillä tämä jumalten luoma luonnontuote, järkyttävän vaarallinen huume: kannabis. Onhan toi ollut jo ennestään tuttu kaveri, mut alkoholia sai suoraan kaupasta ja se oli nopein tapa saada kuuppa sekaisin. Syrjäytin alkoholin pitkäks aikaa kokonaan pois ja ajattelin kokeilla jospa tollanen kukkanen poistas mun pahaa oloa ilman et se tois sitä vaan lisää. Sauhuttelu oli mukavaa. Sitä pysty tekemään missä vaan ja kaikenlaisissa tilanteissa aivan kuten tupakka silloin aikoinaan. Mulle tuli mukavan euforinen olo, ihmiset mun ympärillä ei vituttanu yhtään. En välittäny paskoista asioista, mua ei paljoo hetkauttanu vittuilijat ja "huonot uutiset", jotka oli sillon humalassa ihan maailmanloppuja. Ei ollut enää huolia eikä murheita. En enää koskenu mihinkää lääkkeisii, en tarvinnu niitä. En ollu tilivelvollinen kellekkään. Annoin asioiden vaan tapahtua, suomeks kaikkien kukkien kukkia. En ois ikinä uskonu et alan vielä joskus seurustelemaan. Olin kännissä niin kilipää, ettei kukaan ois koskaan huolinu mua mihinkään vakavaan suhteeseen ja toisaalta en edes päästäny ketään niin lähelle mua. Kannabis toi mut pinnalle monessa asiassa. Mä tiskasin savuissa, siivosin savuissa, kävin lenkillä savuissa, olin ihmisten keskellä savuissa. Nautin elämän pienistäkin asioista. Ruoka oli helvetin hyvää. Alkoholi ja lääkkeet vei multa nälänkin pois. Poliisit on pysyny kaukana, koska niiden ei oo tarvinnu viedä mua putkaan rauhottumaan kolmen promillen humalassa. Kannabis sai mut rauhottumaan ja pysähtymään paikoilleen. Kannabis sai mut näkemään itseni sisälle ensin, ennenkuin alan katsomaan muita. Mun elämään kuuluu tällä hetkellä vain ne ihmiset, jotka on oikeesti tärkeitä. Muilla ei ole väliä. Muut saa tehdä mun puolesta mitä haluaa kunhan pysyy kaukana musta.
Nyt mulla on ihan helvetin tärkeä ja pätevä syy olla ilman MITÄÄN ylimääräisiä aineita. Särkylääkkeet sallin sillon, kun on sille tarvetta. En polta edes tupakkaa. Olen siis luopunut kaikista vaihtoehdoista joilla olen paennut pahaa oloa nämä vuosikaudet. Päihteet oli mun elämä, ne piti mut elossa, ne poisti vitutuksen ja kaiken. Oltuani päihteettömänä oon menny lyhyessä ajassa aika huonoon suuntaan. Sain diagnoosin F32.2, vakava-asteinen masennustila. Yllätyittekö? Voitteko uskoa. Millä mä nyt korjaan itseni? Päihteisiin en saa koskea enkä lääkkeisiin.
Hei, oletko koskaan ajatellut, että sinulla voisi olla kaksisuuntainen mielialahäiriö. Itse yritin vuosikausia syödä erilaisia mielialalääkkeitä ja oloni vain huononi. Useimmat mielialalääkkeet laukaisevat minulla hypomaanisen jakson ja se on välillä kiihkeää, välillä aggressiivista ja milloin mitäkin. Nyt tilanne on jo parempi, en vihaa itseäni läheskään joka päivä :) Jos olet kiinnostunut kaksisuuntaisuudesta, pyydä että sinut testataan, olet saattanut syödä täysin vääriä lääkkeitä koko ajan. Minua ei uskottu, kun rupesin puhumaan kaksisuuntaisesta, mutta testi osoitti, että sairastan sitä. Sitä on kahdenlaista, itse sairastan kakkostyypin. Tässä tapauksessa tieto ei tuonut lisää tuskaa vaan päinvastoin. Ymmärrän itseäni paremmin ja pystyn jopa kontrolloimaan itseäni. Enkä inhoa itseäni koko ajan. Joka tapauksessa toivon sinulle kaikkea hyvää, onnea ja iloa!
VastaaPoista